Ei liene sattumaa, että missään maailman kielessä ei ole ilmaisua "kaunis kuin lentokenttä".

Ei taida olla.
Kylmä kylmä kylmä. Cooleista aurinkolaseista ei ole mitään hyötyä, näyttää vain tyhmältä kulkea näin paskalla kelillä. Ei liene sattumaa, että sataa.

Hajoan kappaleiksi. Sirpaleet, joita olen liimaillut omista jäljelle jääneistä palasista, eivät täsmää ja kuten epäonnistuneessa elinsiirrossa hylkivät toisiaan. Ne putoilevat pitkin ja poikin, sinne ja tänne, saaden aikaan kävelevän katastrofin, joka ei tiedä mitä tehdä, sanoa tai tuntea. Missä vain minne menenkin tunnen oloni ulkopuoliseksi, tyhmäksi, saamattomaksi, enkä tunne sitä sisäistä voimaa, mistä olen saanut rohkeutta aloittaa keskusteluja tai uskallusta kysyä, jos jokin jäi epäselväksi. Oma persoonallisuuteni on kadonnut, vieden mukanaan kiinnostavuuden, keskustelutaidot ja jutun aiheet. Vanhat ystävät eivät enää vaihda sanaakaan kanssani, sanovat vain moi tai ei sitäkään ja jatkavat matkaansa ja puuhiansa, jättäen minut seisomaan hölmistyneenä, yksin onton kuoreni kanssa. Olen kaunis kuin lentokenttä.